Voi tätä maailman tuskaa näin tyttöjen päivän jäljiltä

Tiistaina 11.10 vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää. Ranskan Instituutti järjesti Helsingin Yliopistolla päivän kunniaksi seminaarin, jonka aiheena oli "Tyttöjen oikeus kouluun". Paikalla oli paljon asiantuntijuutta ja keskustelun herättelijöitä ja avauspuheenvuoronkin piti itse Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö. Postasinkin tapahtumasta Instagramiin, koska harvemmin tulee oltua Presidentin kanssa samoissa seurueissa.

En osannut odottaa tapahtumalta sen enempää, mutta yllätyin, kuinka paljon se jätti jälkeensä ajattelun aihetta. Minähän olen aina kantanut huolta ja murehtinut ja itkenyt ja kärsinytkin oman pääni sisällä kaikista kauheuksista, joita maailman lapset joutuvat kohtaamaan. Aikuisten kohtalot ei tule yöuniin, mutta lasten puolesta tunnen ihan järkyttävää maailman tuskaa.

Ja se tuskainen maailma on yllättävän lähellä meitä.

Ei lapset ole turvassa edes täällä meidän omassa pienessä lintukodossamme Suomessa, koska täälläkin tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa, mistä me erityisen pehmeissä lintukodoissamme elelevät emme tiedä yhtikäs mitään. Vilja Erikan kohtaloa olen surrut alusta lähtien ja monia monia muita kamaluuksia yhtä lailla. Viimeisimpänä iskuna tuli jälleen Oulussa sattunut perheen sisäinen hyväksikäyttö, joka oli alkanut jo tytön ollessa 8-vuotias. Siis miettikää, miten pienestä ihmisestä on kyse! Ja jo 11-vuotiaana hänelle tehtiin ensimmäinen abortti. Ja sen jälkeenkin vielä monta muuta aborttia. Mitä nämä lääkärit ovat miettineet, kun ovat niitä tehneet? Miksi he eivät ole puuttunut asiaan? Entä naapurit, kouluterveydenhoito, luokkakavereiden vanhemmat, sosiaalitoimesta puhumattakaan. Miksi me ollaan niin hel....tin välinpitämättömiä ja suljemme silmämme ja korvamme ja pistämme päämme pensaaseen näiltä asioilta? Minusta näiden lasten tapaukset osoittaa sen älyttömän välinpitämättömyyden, jota me kaikki tunnemme lähiympäristöämme kohtaan! Me olemme yhtälailla kaikki syyllisiä näiden pienten lasten kärsimyksille, minä mukaanlukien!

Ymmärrän sen taakan ja paineen, jota sosiaalitoimen harteille on ladattuna. Koko ajan enemmän työtä ja vähemmän tekijöitä, joten on päivänselvää, että yhtälö on mahdoton. Eikö siihen heidän työnsä jatkeeksi tai rinnalle saisi jotenkin kerättyä jonkinmoisen vapaaehtoisen ryhmän? Esimerkiksi eläkkeelle jäävät haluaisivat ja voisivat taatusti tuoda turvaa monen lapsen elämään. Tarjoamalla vaikka "varamummolan". Tai työikäiset viikonloppuisin, työttömistä puhumattakaan. Ihmiset haluasivat taatusti auttaa muutenkin kuin "lähettämällä tekstiviestillä rahaa", mutta foorumit ja keinot sille on kovin vieraat. Minä itsekin voisin tehdä asialle enemmän, enkä ole yhtään sen syyttömämpi kuin muutkaan.

Ja mitä tapahtuu sille sosiaalitoimen ihmiselle, joka ei tunne enää myötätuntoa tai empatiaa eikä näe tai erota sitä pahuutta, jonka keskellä liian moni lapsi joutuu elämään? Työ on tietysti työtä, eikä jokaista työasiaa voi jäädä murehtimaan, mutta eihän nämä pienet ihmiset voi olla kenellekään pelkkiä "työasioita". Vai voiko?

Kysyin kerran eräältä patologilta, jonka suorittamaa ruumiinavausta olin nuorena oikeustieteen opiskelijana seuraamassa, että miltäs se tuntuu, kun laverilla onkin pieni lapsi. Hän vastasi, että tämä on hänelle työtä eli ei sen väliä, minkä ikäinen ihminen hänen verikauhansa kohteena kulloinkin on. Hänen tehtävänään on selvittää kuolinsyy ja sitä kautta toki auttaa ja osaltaan ehkä ennaltaehkäistä tulevia kuolemia. Ymmärrän toki, ilman muuta, mutta se vain jäi jotenkin mietityttämään.. Se kuulosti niin älyttömän kylmältä ja kolkolta.

Palataksemme vielä sosiaalitoimen ihmisiin. He kun näkevät omin silmin ja tietänevät suuren osan siitä pahuudesta, jonka kohteena pienet ihmiset ovat. Minun ymmärrys ei riitä tajuamaan, miten he voivat sulkea sen kodin oven ja mennä kahvitauolle työkaverin kanssa analysoimaan edellisillan "hottisjuhan kännisekoiluja". Jotenkin heidänkin tietysti täytyy selvitä työstään, koska se on henkisesti raskainta mahdollista sarjaa. Minä en kykenisi siihen. Vaikka heidän aikansa ei riitä kaikkeen, ratkaisu ei siitä huolimatta voi olla se, että asian annetaan olla ja luotetaan siihen, että mitään kamalaa ei tapahdu. Silloin pitää jonkun vapaaehtoisryhmän tai -ihmisen olla valmiudessa pitämään huolta ja välittämään. Tarjota turvaa niille, jotka eivät sitä kotoa saa. Meidän sosiaalitoimi ei voi eikä saa olla niin välinpitämätöntä, että asioitten annetaan vaan olla, vaikka tiedetään, että kaikki ei ole kunnossa. Tämän ketjun luominen ei tietysti ole sosiaalitoimen tehtävä, vaan se on asia, joka täytyy yhteiskunnan taholta saattaa kuntoon. Apuvoimia on pilvin pimein tarjolla!

Mutta siis. Me Suomessakin olemme ihan uudenlaisen tilanteen edessä, kun maahamme on tullut iso joukko pakolaisia. Heillä on ihan omanlaisensa kulttuurit ja heidän keskuudessaan vaikkapa tyttöjen asema ei välttämättä ole tasa-arvoinen. Meidän on pidettävä heistäkin huolta ja heidän kulttuuriaankin uhmaten taattava pienille tytöille samat oikeudet kuin meillä muillakin on. Ja siinä vastuu on yhteiskunnan lisäksi meistä jokaisella. Otetaan heidät osaksi meidän arkeamme, kutsutaan perheitä kylään, mennään itse käymään heidän kotonaan, jutellaan heidän kanssaan, kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Välitetään heistä ja rohkaistaan heitä olemaan osa suomalaista yhteiskuntaa. Ei se ole mitään sen ihmeellisempää.

Mutta muistakaamme hyvät ihmiset, että välittämisen vastuuta ei saa paeta! Historiaa me emme voi muuttaa, me voimme vaikuttaa vain tulevaisuuteen. Moni julmuus on ennaltaehkäistävissä niinkin pienellä teolla kuin välittämisellä.

Tiedän, että siellä langoilla on valistunutta väkeä iso joukko ja haastankin teidät kaikki miettimään, miten sitä välittämistä voisi osoittaa ja muuttaa teoiksi? Miten me voimme ennaltaehkäistä, että meidän lähiympäristössämme ei ikinä enää tapahdu samaa, mitä tapahtui Vilja Erikalle tai tälle oululaiselle naiselle, kun hän oli vain 8-vuotias?

^Mr. President, may I have your attention please!