Perjantaitervehdys! Viikko vierähti taas ihan käsistä ja huh miten mahtavaa, että nyt on viikonloppu! Viime viikonloppu meni lähes tyystin pari blogihommaa värkätessä (jotka tosin ei päätyneet tänne saakka vielä) ja tämän viikonlopun tehtävälistalla olisi pari työjuttua. Parasta on kuitenkin se, että niitä voi tehdä omassa aikataulussaan ja kotioloissa. Olen ennenkin ihmetellyt, että perjantaina iskee aina sellainen "kaikki on mahdollista"-fiilis, joka kyllä sunnuntain koittaessa poikkeuksetta osoittautuu haaveajatteluksi..
No mutta. Tällä viikolla kuljin pitkästä aikaa työmatkat julkisilla, koska meikäläisen "kuski" oli työreissuilla maailmalla. Paikallisjunissa kulkiessa parasta on vaan seurailla kanssamatkustajia, ja kyllähän siellä sitten näkeekin yhtä ja toista - oikeastaan koko elämänkirjon. Okei, ihan liian usein uppoudun viettämään "laatuaikaa" kännykän kanssa mobiiliHesaria selatessa, mutta enihau.. Tuli vaan mieleeni, kun useampi teistä kommentoi edelliseen postaukseen Dubain ja Arabiemiraattien isosta kuilusta köyhien ja rikkaiden välillä, ja jäin siinä ajatuksissani pohtimaan, että kyllähän se sosiaalinen kuilu on aika syvä täällä meidän ihanassa Suomi-lintukodossammekin.
"Muistatko, kun sä olit pieni ja me käytiin aina yhdessä Itiksen kirjastossa. Me kuunneltiin siellä musiikkia ja sä tykkäsit siitä niin paljon, että sä laitoit sun silmät kiinni ja tanssit sen tahtiin. Ja meillä oli kaikki niin hyvin - me oltiin niin onnellisia yhdessä."
Tällä viikolla koin erityisen koskettavia hetkiä paikallisjunassa. Ja kuulin nämä sanat. Sain / jouduin / pääsin nimittäin kuuntelemaan jonkun nuoren äidin puhelinkeskustelua pienen kouluikäisen poikansa kanssa. Kenellekään sitä puhelua todistaneelle ei jäänyt epäselväksi äidin pohjaton ikävä poikansa luo ja sydäntäsärkevää oli kuulla, että tämä tunne oli aidosti molemminpuolista. Poika oli mitä ilmeisimmin otettu huostaan ja asui jossain vähän kauempana. He molemmat takertuivat melkein epätoivoisesti niihin hetkiin, joita he olivat saaneet viettää yhdessä ennen huostaanottoa.
Sitä puhelua kuunnellessa ei voinut muuta kuin itkeä vollottaa. Se tuntui niin pahalta ja niin surulliselta. Siitäkin huolimatta, että äidin rakkaus päihteitä kohtaan oli jossain pojan elämän vaiheessa ollut mitä ilmeisimmin suurempaa kuin rakkaus omaa lastaan kohtaan..
Nuo äidin sanat jäi pyörimään päähän ja myllertämään ajatuksiin ja ne pisti kyllä miettimään, miten epäoikeudenmukainen paikka tämä maailma on ihan liian monelle pienelle lapselle. Myös meillä täällä Suomessa. Pojan kaipauksessa ei lopulta raha näytellyt minkäänlaista roolia. Hänen kaipauksensa olisi taatusti yhtä syvää, vaikka hän eläisikin taloudellisesti vauraissa oloissa.
Oletko rikas vai köyhä ei lopulta ole kuiluna niin syvä kuin se, oletko onnellinen vai elääkö sydämessäsi pohjaton suru ja kaipaus. Siinä ei rahalla ole juurikaan roolia.
Kylläpä meni sentimentaaliseksi, mutta halusin joka tapauksessa jakaa kanssanne tämän minua syvästi koskettaneen junatarinan.. ennen siirtymistä superpinnallisiin asioihin.
Purin nimittäin kamerasta vielä kasan Dubain valokuvia ja pistänpä jakoon muutamat asukuvat, joita siellä tuli otettua. Ihanaa sitä valon määrää! Ja tämän kyseisen asun tulen laittamaan päälleni sinä päivänä, kun julistan itselleni kevään koittaneen:)
Sitä päin mennään eli toivotan teille kaikille onnen- ja valontäyteistä viikonloppua! Ja pidetäänhän yhdessä huolta ympärillämme olevista ihmisistä, jookos!
Hame: Daniel Hechter (kts upea mallisto täältä)
Paita: Forever 21
Kengät: Zara
Trenssi: Burberry
Aurinkolasit: RayBan
Kello: Kenneth Cole
